WARUSSEPPÄINKILTA
omena

HISTORIAN ELÄVÖITYS

Elävän historian toiminta on historian harrastamista, jossa pyritään luomaan tavoitellun aikakauden miljöö mahdollisimman realistisena ja "ennallistamaan" kohteena olevan aikakauden elämä sellaisena kuin se on ollut.

Historian elävöitys voi olla kokeellista arkeologiaa, kulttuuriantropologiaa, käsityöammattien harjoittamista, taisteluiden ja taistelutaitojen elävöittämistä. Englanniksi historianelävöitystoiminnasta käytetään nimeä living history. Re-enacment taas viittaa taisteluiden ym. tapahtumien teatterinomaiseen kuvaamiseen.


WarusSeppäin Killan piirissä harjoitettava elävöitys tapahtuu lähinnä 'Turun Linnan varusväki' -teeman tiimoilla laventaen hieman käsityöläistenkin puolelle. Elävöitämme useimmiten aikaa 1380-1420 välissä, mutta koko skaala löytyy vuosien 900-1600 välistä, pyrimme luomaan kuvan ja kokemuksen siitä mitä olisi ollut mahdollista olla tavallinen sotilas keskiajan Suomessa.

sotasaalis




S O T A V Ä K I

1300-luvun lopun sotilasvarusteet Ruotsin valtakunnassa noudattivat pääpiirteittäin samaa kehityskulkua ja muotia kuin Keski-Euroopassa. Yhteiskuntarakenteen erilaisuuden tähden erojakin oli ja etenkin Ruotsin Itämaan soturien varusteisiin epäilemättä vaikutti myös kontakti Novgorodin kautta itäisempiinkin kulttuuripiireihin. Itämeren alueella vaikutti mahtava kauppaliitto Hansa. Sen kautta tieto uusista aseista ylsi nopeasti Lyypekistä Turkuun, tai Novgorodista Hampuriin. Toisten uusia ideoita ei tietenkään varauksettomasti heti apinoitu, vaikka varmastikin asekauppiaat pyrkivät myymään aseita mm. niiden uutuuden hienoudella. Aseiden käyttökulttuuriin varmasti vaikuttuvat paitsi uutuudenviehätys myös realiteetit ko. asejärjestelmien käytettävyydestä ja hinta-laatu suhteesta. Toisaalta koska keskiajan ihmiset eivät olleet sen viisaampia kuin nykypäivänkään aseostajat, saattoivat hekin tehdä vain yksinkertaisesti typeriä kauppoja.

Todistusaineistoa Itämeren kansojen välisestä asekaupasta on erinäisistä säilyneistä lähteistä. Esim. Liivinmaan saksalaisen ritarikunnan maamestari osti Tukholmasta jalkajousia. Ehkä aseteknologian uusimpia kehitysaskeleita yritettiin salatakin.

Usein on esitetty väitteitä, että Pohjoismaiden soturien aseistus oli vanhakantaista verrattuna Länsi- tai Keski-Euroopan vastaavaan. Ehkä näin jossain suhteessa olikin, mutta täytyy myös muistaa, että Ruotsalaisella itse itsensä sotaan varustavalla rälssimiehellä oli tuskin aivan samanlaisia summia rahaa käytettävissään kuin Eurooppalaisella feodaaliherralla. Lähes koko läntisen Euroopan maaseudun väestö oli alistettu maaorjuuteen tuottamaan isännilleen, eli herroille ritareille uusimmat ja hienoimmat aseet ja varusteet. Ruotsin valtakunnan rälssimies taas oli vain muita vauraampi talonpoika, joka osti itselleen verovapauden hankkimalla raskaan ratsumiehen aseistuksen ja sotaratsun.

Toisaalta on muistettava, että Ruotsin valtakunnassa oli esivalta, joka jo hyvin varhaisessa vaiheessa (1279 Alsnön säännöksellä) määritteli standardit rälssin, eli pääasiassa soineista ja joistakin ritareista koostuvan ratsuväen aseistuksen laadulle. Tätä laatua tarkistettiin vuosittain kuninkaan virkamiesten toimesta asekatselmuksissa. Myös vapaista, mutta veronalaisista talonpojista koostuvan maakunnallisen (nk. satakuntien) jalkaväen aseistus oli standardoitu nk. ledung-laissa ja vieläpä ratsuväkeä varhaisemmin. Näin organisoidusti siis Ruotsin kuninkaan valtakunnassa samana aikana kun Ranskan kuninkaan sotaan kutsuma ritaristo saattoi saapua kutsuntaan niin, että Etelä-Ranskasta tulleilla oli pelkät hauberkit ja suurkypärät kun pohjoisranskalaiset olivat jo enimmäkseen levypanssariin puettuja, mikäli herrat ritarit vaivautuivat ylipäätään vastaamaan kuninkaansa kutsuun. Kuvaavaa on, että suurimpia uudistuksia 100-vuotisen sodan ajalta Länsi-Euroopassa ovat ritarien nk. kilpiveron maksaminen, jolla kuningas saattoi palkata jalkaväkeä armeijaansa palvelemaan kutsuttujen ritarien asemasta.

väijytys

Toinen aikakaudelle merkittävä taktinen keksintö oli ritarien jalkauttaminen ennen taistelua. Ruotsissa vapaat talonpojat kutsuttiin siis palvelemaan jalkaväkenä (joka liikkui itse ylläpitämillään laivoilla) ilmaiseksi ja rälssimiehet menettivät verovapautensa mikäli eivät noudattaneet kutsuntaa. Vanha pohjoismainen tapa oli joka tapauksessa jalkauttaa raskaammin varustettu ratsuväki ennen taistelua. Hevosia käytettiin lähinnä taistelukentälle saapumiseen ja pakenevan vihollisen takaa ajamiseen tai pakenemiseen hävityn taistelun jälkeen. Tietenkin rälssimiehillä oli myös hyvä taloudellinen syy olla karauttamatta ratsuaan päin vihollisen keihäitä. Soini näet menetti rälssioikeutensa mikäli hänellä ei ollut varaa hankkia uutta taistelussa kuolleen sotaratsunsa tilalle.

Pohjoismaisissa armeijoissa oli yleensä vain muutamia satoja miehiä, mutta usein armeijat saattoivat nousta parituhatmiehisiksi ja suuremmiksikin. Väestömäärään nähden nämä olivat omana aikanaan suuria armeijoita.

Keskiajan sodankäynnin ytimessä olivat kuitenkin linnat. Mitään aluetta ei oltu todellisuudessa valloitettu ennen kuin aluetta hallitseva linna oli hyökkääjän käsissä. Linnaan kerättiin alueen verotulot, eli merkittävä osa alueensa vuodentuotosta. Linnat voitettiin joko äkkirynnäköllä tai pitkällä piirityksellä. Useimmiten jälkimmäisellä. Otollinen aika piirittää linna oli kevät tai kesän alkupuoli, jolloin linnan varastot olivat vähäisimmillään. Ruotsin valtakunta oli edistyksellinen siinä mielessä, että kaikki merkittävät (piiritystä kestävät) linnat kuuluivat kruunulle tai kirkolle. Niitä eivät hallinneet mitkään kuninkaan kanssa vallasta kilpailevat ylimyssuvut, vaan kuninkaan nimittämät virkamiehet eli linnan voudit. Tietenkin nämä voudit valittiin maan johtavien sukujen edustajista, mutta kuningaskin valittiin samasta joukosta nk. kuninkaanvaalissa Moran kivillä. Samanaikaisesti vanhakantainen, mutta myös edistyksellinen tapa sekin.

Rälssimieheltä katselmuksessa edellytettyyn varustukseen kuului sotahevonen. Yleensä Equus magni, eli suuri hevonen. Rikkaimmilla ritareilla saattoi olla varaa jopa destrieriin, sotaratsuista jaloimpaan. Katselmuksen pitävän kuninkaan voudin näkemyksessä ajanmukaiseksi laskettava varustus ei ollut välttämättä sitä kaikkein uusinta muotia Italiasta, mutta soinin aseisiin kuului miekka, peitsi, kypärä, rintapanssari, ketjupanssari ja ainakin jalkojen levypanssarointi. Lisäksi hänellä oli oikeus käyttää kilpeä joka esitteli hänen omaa tai hänen sukunsa tunnusmerkkiä. Tietenkin rälssimiehellä oli aina vyöllään arvolleen sopiva tikari.

sotilaat veneessä

Huovit olivat ainoa ammattimainen sotilasluokka Ruotsin valtakunnassa. He palvelivat linnojen varusväkenä ja heidän tehtäviinsä kuului paitsi linnan vartiointi myös linnan voudin (eli linnan herran) henkivartioston toimi, sekä veronkeruu linnaläänin alueelta. Jälkimmäisestä syystä he eivät olleet mitään erityisen suosittuja miehiä ja maassa, jossa veronalaisilta talonpojilta edellytetään aseistusta ei heidän toimensa ollut rauhanaikanakaan mitenkään vaaraton. Huovit hankkivat varusteensa itse, kuten kaikki muutkin aikakauden soturit. Linnan päällikkö varmasti tarkasti palvelukseensa astuvien miesten asekunnon ja varusteet, ennen kuin kirjasi heidät joukon osaksi. Tuloistaan osan he mahdollisesti käyttivät uusien ja parempien aseiden ja suojusten ostoon, joten palvelusvuosiltaan nuoremman miehen aseistus oli mahdollisesti kevyempää kuin pitempään palvelleen jermun. Heidän tehtäviinsä saattoi kuulua myös raskaana ratsuväkenä taisteluun osallistuminen, mutta silloin kuten veronkeruumatkoillaankin he ratsastivat linnan hevosilla, joista vastuussa oli heidän joukostaan valittu ratsuvouti. Linnan hevoset olivat pieniä työhevosia (runcus), mutta niillä ratsastivat huovit sotaan ja linnan lähetit kuljettivat viestejä.

Aseisiin kutsuttavan talonpojan varustevaatimuksiin kuului jousi, kolme tusinaa nuolia, keihäs, kilpi, kypärä ja jonkinlainen vartalosuoja, kuten suomu- tai ketjupanssari ja/tai topattu takki. Huovin varusteet tuskin ovat olleet vähäisemmät, mutta jousi nuolineen ja keihäs ovat enimmäkseen jalkamiehen varusteita. Vaikka Visbyn taistelun (1361) joukkohaudat osoittavat talonpoikien varusteet olivat usein hyvin vanhakantaisia ajankohtaan nähden ei heidän tappionsa tanskalaisille ritareille ja näiden saksalaisille palkkajoukoille johtunut niinkään aseitten vanhanaikaisuudesta kuin joukon johtajien puutteellisista taidoista.

1600-luvun musketti

Talonpojilla oli joitakin miekkoja, mutta kirves oli tavallisempi ase, kuten keihäästä, siitä oli hyötyä rauhantöissäkin. Miekat ovat aseina vaativia ja edellyttävät käyttäjältään harjoitettuja taitoja. Huoveilla luonnollisesti oli kaikilla jonkinlainen miekka. Innokkaimmilla miekkailun harjoittajilla saattoi olla pieniä pyöreitä kupurakilpiä, joita saatettiin kantaa näppärästi vyöllä miekan ohella. Kaksiteräisen miekan halvempi vaihtoehto oli väkipuukko pienen yksiteräisen miekan ja suuren puukon välimuoto. 1300-luvun aivan lopussa ammattimaisten sotilaiden kuten huovien aseistukseen alkoi ilmaantua pitkämiekkoja, joita käytettiin useimmiten kahdella kädellä jalan taisteltaessa.

Talonpoikien kilvet olivat usein yhä pyöreää keskikupuraista mallia, kun taas ratsumiehillä oli jo vakiintunut kolmiomainen ”vaakunakilpi”. Näiden lisäksi ammattisoturien käytössä oli laaja valikoima erilaisia mitä mielikuvituksellisemman muotoisia kilpiä. Ratsailta huovin pääase oli peitsi, mutta koska taistelut käytiin useimmiten jalan käytettiin peistä yleensä keihäänä. Luonnollisestikin ammattisotilaat, kuten huovit saattoivat harjoitella tehokkaampaa keihäänkäyttöä tiiviimmissä muodostelmissa, kuin talonpoikaissoturit.

taistelunäytös

Talonpoikaiseen aseistukseen kuului yhä myös suuri kahdenkäden tappara. Tästä oli ammattimaisempien sotilaiden aseistukseen alkanut ilmaantua modernisoituja versioita, kuten pertuska, joka oli periaatteessa vain pidempiteräinen ja –vartinen tappara tai hilpari joka oli aivan uusi keksintö. Se oli siis pertuska, jossa oli koukku. Toinen upouusi ratkaisu yhä lisääntyvän levypanssaroinnin ”avaamiseen” oli sotavasara pistokärkineen ja koukkuineen. Siinä missä talonpojat aseistautuivat lyhyin yksipuisin metsästysjousin ja leveäteräisin metsästykseen soveltuvin leikkurikärkisin nuolin oli ammattisotilaan ampuma-ase jalkajousi. Siinä oli puusta ja sarvesta liimattu kaari ja sillä ammuttiin kapeakärkisiä panssarinläpäisyvasamia. 1300-luvulla ilmestyivät myös ensimmäiset teräskaariset jalkajouset, mutta ne yleistyivät vasta 1400-luvun kuluessa. Jo 1300-luvun lopulla ammattisotilaiden joukkoon liittyi myös ampujia, jotka käyttelivät tuliaseita. Pieniä tykkejä ja mörssäreitä, sekä kainalosta laukaistavia käsipyssyjä lähinnä piiritystilanteissa ja meritaisteluissa, mutta yhä useammin myös kenttätaisteluissa.

Huovien vaatetus kuvasti paitsi heidän yhteiskunnallista asemaansa ja palkkaansa, myös heidän ammattiaan. Huovin haarniskassa saattoi olla hänen asekauppiailta ostamiensa osien lisäksi taistelukentältä ”poimittuja” kappaleita. Yksittäisten huovien haarniskointi saattoi poiketa toisistaan siis paljonkin. Jotkut haarniskan osat ovat kuitenkin tyypillisempiä ja tarpeellisempia kuin toiset.

Linnan suurin työntekijäjoukko olivat kuitenkin linnan rengit. Linna oli paitsi alueellisen hallinnon virkaistuin ja varuskunta myös suuri keskuskartano joka tuotti itse ja johon kerättiin kuninkaan kartanoilta ja veroina saadut hyödykkeet ”turvaan”. Se vaati suunnattoman määrän työvoimaa, jota ajoittain pestattiin linnan ulkopuolelta itsellisinä kausityöntekijöinä. Linnan omat rengit saatettiin aseistaa keihäin ja jousin mikäli linna oli uhattuna tai kun väkeä nostettiin sotaan. Aseistettua renkiä kutsuttiin myös nihdeiksi. Nihdit ja talonpojat muodostivat jalkaväen. Nihdit pukeutuvat talonpoikaisesti. He ovat todennäköisesti omaksuneet huoveilta sotilasmuodin piirteitä, mutta vähävaraisempina, eivät yleensä omistaneet juurikaan miekkoja tai haarniskan osia.

Nihdillä tarkoitettiin saksankielisissä maissa aseellista palvelijaa. Nämä taistelivat useimmiten jalan ja Ruotsin valtakunnassa nimityksellä tarkoitettiin useimmiten saksalaisia palkkajoukkoja. Saksalaisten palkkasoturien varustus vaihteli. Nihtijoukkoihin liittyi toki myös ruotsalaisia ja suomalaisia miehiä. Näitä ylimääräisiä ja kalliita osastoja palkattiin kuitenkin vain sodan uhan alla.

Sodan alkaessa Ruotsin valtakunnassa koottiin sen todellinen sotavoima linnoille. Se koostui, paitsi harvojen rälssimiesten muodostamista raskaan ratsuväen lippukunnista, pääosin talonpoikaisesta jalkaväestä.

jousimies




P A L K O L L I S E T

Vapaita talonpoikiakin (ja näiden vaimoja) suurempi ihmisryhmä olivat erilaiset palkolliset. Rälssin omaan palvelukseensa palkkaamien ja kuninkaan linnanvoutien kruunun palvelukseen kustantamien soturien lisäksi oli lukuisa joukko erilaisia palvelustöitä suorittavia ammattiryhmiä, jotka elivät työstään saamallaan palkalla. Hyvin pieni osa palkasta maksettiin rahana. Useimmiten palkka muodostui ylöspidosta ja erinäisistä hyödykkeistä, kuten kengistä, kankaasta tai peräti ruokatavaroista.

Piiat muodostivat suuren työtätekevän naisväen enemmistön. Melkein jokaisella talonpojallakin oli ainakin yksi piika. Piiat tekivät lukuisia erilaisia naisten töitä myös kaupungin porvaristaloissa. Kartanoilla ja suurimmissa linnoissa piikojen työt olivat tehtävittäin jaettuja. Fatabuuripiika työskenteli linnan tai kartanon liinavaatevarastolla, keittiöpiika valmisti ruokaa, karjapiika huolehti karjaan kuuluvista eläimistä…

Piikojen töitä maatiloilla ja porvaristaloissa johtivat talojen omat emännät. Pappien talouksissa näiden naispuoliset taloudenhoitajat ja muissa emännättömissä taloissa emäntäpiiat. Linnoilla ja kartanoilla johtivat piikoja eri alojen emäntäpiiat ja emännät. Esimerkiksi linnojen fatabuuriemännät olivat merkittäviä hahmoja, joiden komentoon kuului kokonainen liinavaatevarastotorni ulkomuurissa, johon oli myös usein varastoitu linnan arvoesineistö.

Linnat olivat seutujensa merkittävimpiä työnantajia ja niille palkattiin kausityöntekijöinä ”itsellisiä”, sekä miehiä että naisia. Nämä asuivat muina aikoina omia talojaan tai mökkejään, mutta vähäisen maaomistuksensa tähden tarvitsivat lisäansioita, eivätkä voineet siten elää kuten vapaat talonpojat.

Linnojen pääasiallinen miespuolinen työvoima olivat kuitenkin linnan omat rengit. Nämä huolehtivat mm. linnan hevosista, pelloista, veneistä ja palisadeista (kaikki itämaan suurimmat linnat rakennettiin alun perin saarille) sekä lukuisista korjaus- ja rakennustöistä. Rengit saattoivat myös joutua tekemään asepalvelusta linnalla. Sota-aikana linna varusti renkinsä keihäin ja jousin, joskus jopa jalkajousin. Tästä syystä heitä ajoittain nimitettiin saksalaisittain nihdeiksi, aseellisen palvelijan nimityksellä.

Renkejä oli töissä myös maatiloilla ja porvaristaloissa. Renkien työt olivat yleensä perus miestentöitä, kuten pellonraivausta, peltotöitä, hevosista huolehtimista ja ajoittain jopa metsästystä tai kalastusta. Renkien töitä johti yleensä talon isäntä itse, mutta mikäli renkejä oli suurempi joukko, kuten kartanoilla tai linnalla johti työtä isäntärenki.

Varsinaisen linnan voudin eli linnan herran lisäksi linnalla oli suuri joukko muitakin vouteja, kuten kellarivouti, porttivouti ja ratsuvouti. Nämä olivat virkanimityksiä tietyille vastuualueille. Ajoittain he johtivat sekä renkien että huovien monia töitä. Heillä oli myös omat nimikkorenkinsä. Monilla muillakin linnalla työskentelevillä linnan ammattilaisilla oli omat renkinsä, kuten vaikkapa kokinrenki.

Piiat ja rengit olivat usein kaltaistensa jälkeläisiä, tai sitten he olivat talonpoikien, itsellisten tahi lampuotien nuorimpia tyttäriä ja poikia. Pestuu tapahtui tiettynä päivinä vuodessa eli mikkelinä syksyn sadonkorjuun päätyttyä. Tällöin työsuhde joko uusittiin tai sitten renki tai piika etsi itselleen uuden työnantajan. Tähän väliin sijoittui myös palvelusväen ainoa ”vuosiloma”.

Niin maatalossa, porvaristalossa, pappilassa, kartanolla kuin linnallakin asuivat piiat ja rengit väentuvissa. Ne oli jaettu miesten ja naisten puoleen. Jako määräsi ensisijaisesti millä puolella tupaa istuttiin etenkin pitkinä talvi-iltoina päreen valossa puhdetöitä tekemässä. Suurimmissa taloissa ja linnoilla jakauduttiin jopa erillisiin mies- ja naistupiin. Mitään erityistä yksityisyyttä ei ollut. Kesällä palvelusväki siirtyi yleensä nukkumaan aittoihin. Pariskunnat asuivat usein omaa mökkiään.

Suuren linnan miesväkeen kuului käsityöläismestareita, käsityöläisiä, näiden kisällejä ja oppipoikia. Mestarit olivat hyvin palkattuja ja arvonsa tuntevia ammattilaisia, joiden varallisuus paistoi myös heidän ulkoasustaan. Heidän vertaisensa istuivat kaupunkien porvarien kiltatuvissa ja jopa raadeissa. Heidän johdollaan valmistettiin linnalla tarvittavia hyödykkeitä. Heidän joukkoonsa kuului mm. suutari, seppä ja muurari (linna oli melkein alati myös rakennustyömaa, jolle lähiseudun talonpojat joutuivat tekemään taksvärkkinä raskaita kivien siirtotöitä).

Monet käsityöläiset tekivät töitä myös rälssimiesten alaisina näiden kartanoilla. Heitä palkattiin myös määräajoiksi tekemään jokin tietty työ valmiiksi, kuten talon kivijalan tai uunin muuraus. Käsityöperinteeseen kuului, että kisällin oli oppivuosiensa päätteeksi elettävä ammattinsa turvin ja mikäli mahdollista myös hakeuduttava jonkun toisen mestarin palvelukseen kuin oma oppimestarinsa. Käsityöläiskisälliksi ei päässyt kuka vain, vaan useimmiten ainoastaan käsityöläisen poika pääsi sukulaisen tai muun isän kollegan tykö oppiin ja työvoimaksi. Joskus käsityöläinen saattoi itse opettaa pojilleen ammattinsa.

K>aupunkien porvaristo muodostui toisaalta puhtaasti kauppamiehistä, kuten laivanvarustajista, ja toisaalta käsityöläisistä. Osa näistä käsityöläisistä oli mestareita ja mahdollisesti vauraitakin miehiä, joiden palveluksessa oli joukoittain toisia saman alan käsityöläisiä.

Kirkon rakennusprojektit myös työllistivät paljon käsityötaitoisia kivenhakkaajia, muurareita, puuseppiä, kirvesmiehiä, paanuttajia ja jopa joitakin taiteilijoita.

Palvelusväen työt olivat raskaita, eikä vapaa-aikaa arkisin juurikaan jäänyt. Vuosi oli kuitenkin täynnä pyhäpäiviä. Melkein jokaisena sunnuntaina oli jonkin pyhimyksen muistopäivä, jona ei sopinut töitä tehdä. Pyhänä kävi palvelusväkikin saunassa sillä eihän kirkkoon sopinut likaisena mennä.

Osa kuvista Museokeskuksen, Vapaakomppanian ja WSK:n Huovileiriltä Turun linnalla 2008.





R Ä L S S I

Ruotsin valtakunnan johto kuului kuningas Erik Pommerilaiselle ja valtaneuvostolle. Valtaneuvoston muodostivat vanhojen vauraiden sukujen mahtimiehet. He olivat kuninkaan ritareiksi lyömiä ja luonnollisestikin kuuluivat verovapaaseen rälssiin. Yksikään itämaan rälssimiehistä ei kuulunut valtaneuvostoon, eikä noihin kaikkein vanhimpiin sukuihin.

Itämaan rälssi oli muodostunut vanhoista suomalaisista, hämäläisistä ja karjalaisista mahtisuvuista sekä muutamista maahan asettuneista Ruotsista ja kauempaakin saapuneista ylimyssuvuista. Väkevimpiä ja vanhimpia täkäläisiä rälssisukuja olivat mm. Tavastit, Särkilahdet ja Kurjet. Rälssi oli kuitenkin yhteiskunnallinen asema johon saattoi vapaa talonpoika nousta mikäli hän oli kyllin vauras hankkiakseen sotahevosen ja ajanmukaiset varusteet. Esimerkiksi Påvel Carpalainen pääsi rälssiin unionikuningas Erik Pommerilaisen viime vierailulla Itämaan puolelle. Rälssin eli verovapauden saattoi myöntää kuitenkin vain kuningas, joten siihen pääsy saattoi olla hidasta. Rälssiin pyrkiviä tai itsensä siihen rinnastavia vauraampia talonpoikia kutsuttiin knaapeiksi.

Vauraus yksin ei taannut rälssiin pääsyä. Vaikka kaupungin porvari olisi ollut kuinka rikas ja kyvykäs hankkimaan itselleen mitä tahansa aseita ja ratsuja, ei rälssiin suvaittu muita kuin talonpoikia. Porvari ei muuttunut talonpojaksi vaikka olisi omistanut useitakin maatiloja tai peräti kartanoita. Muissa Euroopan maissa kaupungin porvarinoikeuksilla sai kauppaoikeuden ja varsinkin vesiteitse käyty kauppa oli tiukasti kaupunkien porvareille rajattu oikeus. Ruotsin valtakunnassa kuitenkin talonpojilla oli ikiaikainen kauppapurjehdusoikeus. Kun vielä todetaan, että Ruotsissa ja etenkin täällä Itämaassa suurin osa viljellystä maaomaisuudesta kuului vapaille talonpojille voidaankin todeta, että täkäläinen kulttuuri oli hyvin talonpoikaiskeskeistä.

Rälssimiehet omistivat usein sukukartanonsa lisäksi lukuisia muitakin maatiloja. Niitä kertyi rikkaimpien sukujen omistukseen monin tavoin. Esimerkiksi, kun köyhempi talonpoika ei kyennyt maksamaan verojaan, hän saattoi myydä maansa ja talonsa rälssimiehelle ja tulla tämän lampuodiksi, eli vuokraviljelijäksi. Siten köyhtynyt talonpoika saattoi yhä elää isiensä mailla ja talossa, tarvitsematta lähteä mieron tielle. Kuninkaat yrittivät rajoittaa tätä ilmiötä, koska näin veronalaisia tiloja liukui verovapaiksi rälssin alle.

Harvalukuisten rälssimiesten keskuudesta valittiin kaikki merkittävät virkamiehet, kuten tuomarit, laamannit ja suurten kuninkaan linnojen voudit. Turun linnan voutina oli 1412 jo pitkään toiminut Klaus Lydekenpoika. He hallitsivat kartanoitaan ja lampuotitilojaan kuten yksinvaltiaat. Yleiseen moraaliin kuului, että rälssimiehen tuli osoittaa ankaruutta laiskuutta ja tottelemattomuutta kohtaan. Rälssimiehen päivät kuluivat hänen arvolleen sopivissa tehtävissä;, kuten palvelusväen työn valvonnassa, metsästyksessä ja erilaisissa aseharjoituksissa. Jo lapsuudestaan heitä koulutettiin vallankäyttöön ja sotilaan taitoihin.

Rälssimiesten pojat lähetettiin sukulaisten luo palvelemaan ja panteiksi – ikäänkuin suvun sisäisen yhtenäisyyden symboleiksi - jo lapsena. Vanhimmasta pojasta odotettiin isänsä maiden ja aseman perijää sekä työn jatkajaa. Toinen poika lähetettiin useimmiten katedraalikouluun oppimaan luku- ja kirjoitustaitoa mahdollista papinuraa varten. Nuoremmat veljet saivat samanlaisen koulutuksen kuin vanhin veli. Koska maaomaisuutta ei saanut hajottaa liian monen perillisen kesken saivat nämä nuoremmat veljet usein perintönä vain ratsumiehen aseet ja taidon käyttää niitä. Mikäli vanhin veli sattui kuolemaan ennen omien poikiensa aikuistumista tuli nuorempien veljien astua suvun johtoasemaan. Todennäköisimmin he kuitenkin päätyivät huoveiksi toisten rälssimiesten vartiostoihin, kuninkaanlinnojen varusväkiin tai palkkasotureiksi jonnekin ulkomaille, missä haukkasivat multaa sukulaistensa unohtamina.

Rälssimiesten tyttäret naitettiin sukujen välisten liittojen vahvistamiseksi usein jo hyvin nuorella iällä. Vaikka avioliitosta oli saatettu sopia asianomaisten ollessa vasta lapsia, ei näitä silti useinkaan saatettu yhteen ennen kuin he olivat täysi-ikäisiä ja avioliiton sinetöi vasta yhdessä vietetty hääyö. Mikäli neito jäi kuitenkin paitsi naimakauppaa hänen kohtalokseen saattoi koitua jääminen palvelukseen niiden sukulaisten luo mihin hänet oli jo lapsena lähetetty. Naimattomuus saattoi johtua esimerkiksi siitä, ettei tytön isän mielestä kyllin hyvää kosijaa oltu saatu. Köyhtyneet rälssimiehet saattoivat antaa tyttäriään jopa yhteiskunnalliseen kiipeämiseen pyrkiville porvareille. Mikä mahtoikaan olla silloin neidon hinta?

Kuninkaanlinnoissa linnan voudin puoliso asui rouvainkamarissa yhdessä rälssisukuihin kuuluvien palvelusneitojen kanssa. Heidän päivänsä kului useimmiten arvolle sopivien töiden, kuten kalliimpien kankaiden kirjonnan parissa. Toisaalta rälssimiehen vaimolla eli kartanon emännällä oli verrattain paljon valtaa. Hän näet piti käytännössä yllä kartanon taloutta ja hallitsi sen aittojen sisältöä. Vanhan Pohjoismaisen tavan mukaan miehen poissaollessa oli tämän vaimo hänen omaisuutensa hallitsija.



P A P I S T O

Maallisen rälssin rinnalla oli myös nk. hengellinen rälssi. Siihen kuului koko papisto ja luostarilaitos. Sen edustajat olivat vapaita kuninkaalle maksettavasta verosta. Kirkko olikin merkittävä maanomistaja ja sen jäsenet tulivat pääasiassa yhteiskunnan vauraimmasta kerrostumista.

Kirkolla oli oikeus omaan veronkeruuseensa eli nk. kymmenyksiin. Sen omaisuus kuitenkin kasvoi etupäässä lahjoitusten kautta. Rikkaat saattoivat kuoleman lähestyessä lahjoittaa kokonaisia maatiloja kirkolle kuolemansa jälkeen laulettavia sielunmessuja varten. Maatiloja saatettiin antaa myös ylläpidon lähteiksi luostareille, jotka ottivat jäsenikseen rälssisukuihin kuuluvia miehiä.

Ilmaista ei ollut myöskään pappiskoulutus katedraalikoulussa. Lahjakas ja vauraan suvun hyvin varoitettu nuorukainen saattoi päästä peräti Pariisin yliopistoon saakka opiskelemaan teologiaa. Siellä hän liittyi ”Pohjoisten maiden osakuntaan” johon kuuluivat Skandinavian maiden lisäksi myös mm. Englanti.

Nuoren ylimyksen kalliit kirkolliset opinnot olivat suvulle kannattava sijoitus, sillä korkeimmin oppineilla oli suuremmat mahdollisuudet kirkon korkeimpiin virkoihin ja kirkolla oli paljon maallistakin valtaa.

Eritoten Itämaassa oli piispa alueen korkein poliittinen johtaja. Piispalla oli oma linnansa mahtava Kuusisto ja siellä huovinsa varusväkenään. Siinä missä linnojen voudit hallitsivat vain omaa linnalääniään, johti Turun tuomiokapituli koko Itämaan poliittista toimintaa ja itse piispa ajoittain myös sotilaallista organisaatiota.

Kirkkoa johti 1400-luvun alussa peräti kolme eri paavia. Urbanus VI Roomasta, Benedictus XIII Avingnonista ja Johannes XXIII Pisasta käsin. Sekä kirkonmiehet että valtakunnat ovat joutuneet valitsemaan puolensa eri paavien väliltä. Ruotsi ja Tanska ovat vanhastaan uskollisia Rooman paaville.



T U R K U

Turku oli Ruotsin valtakunnan toiseksi suurin kaupunki ja Itämaan hallinnollinen keskus. Asukkaitakin pari tuhatta. Kaupungissa puhuttiin lukuisia kieliä. Porvaristo oli saksalaista, ruotsalaista ja suomalaista. Dominikaaniluostarissa löytyi munkkeja kaukaisemmistakin maista.

Jo 1200-luvun lopulla Turku oli tärkeä kaupan ja kirkon keskuspaikka. Tuolloin piispanistuin siirrettiin pohjoisempana sijaitsevasta Koroisista Turkuun. Aurajoen suulle ruvettiin rakentamaan linnaa ja viimeistään näihin aikoihin pantiin alulle myös kirkon rakentaminen Unikankareelle Viljasuon keskelle. Kaupungin vanhin asutus mahtui pienelle alueelle kirkon ja joen väliin. Keskeinen paikka oli kirkon vieressä sijainnut tori.

Venäläiset polttivat Turun 1318. Palon jälkeen kaupunki laajeni Kroopin yli etelään Aurajoen ja Vartiovuoren ja Samppalinnanmäen väliin ja myöhemmin myös joen länsipuolelle. Kirkon eteläpuolelle rakennettiin raatihuone ja uusi tori, ja vanhat maantiet ohjattiin kulkemaan tälle torille.

Vuodesta 1389 alkaen Ruotsin valtakunta oli osa suurta pohjoismaista liittoumaa Kalmarin unionia, jota johti äitinsä kuningatar Margaretan jälkeen, kuningas Erik Pommerilainen Tanskasta käsin. Liittoon kuuluivat myös Norja ja sen myötä myös Islanti ja Grönlanti. Itämerellä oli tämän mahtavan liiton rinnalla muitakin sotilaallisia ja poliittisia voimia, kuten Saksalainen ritarikunta (joka hallitsi Preussia ja Baltiaa) ja saksalaiskaupunkien Hansa-kauppaliitto. Viimeksi mainittu edusti ainakin välillisesti Euroopan suurinta valtakuntaa Pyhää saksalaisroomalaista keisarikuntaa. Hansan kaupan piirissä oli myös Novgorodin ruhtinaskunta.

Novgorodin vastaista rajaa Itämaassa vartioi maailman valloittamattomin linnoitus Viipurin linna. Se joutui novgorodilaisten ankaran hyökkäyksen kohteeksi, jossa Viipurin pieni kaupunki paloi, mutta linna kesti. Syynä novgorodilaisten hyökkäykseen oli Itämaan suomalaisten, hämäläisten ja eteläkarjalaisten jatkuva tunkeutuminen tuskin sataa vuotta vanhan Kannakselta Pohjanlahdelle ulottuvan rajan yli. He ylittivät rajan eränkävijöinä, turkismetsästäjinä, uudisasukkaina ja puhtaasti ryöstöretkille. Näitä ryöstöretkiä järjestivät useimmiten Itämaan vähäisen, mutta omapäisen rälssin miehet. Jopa Viipurin linnan päälliköt olivat johtaneet sotaretkiä hävittäen mm. Tiurin linnan Vuoksella.

Itämaan rälssi kävi myös pikkusotia toisiaan vastaan. Vaikka 1300-luvun lopussa unionikuningatar Margareta käski hävittää kaikki Itämaan rälssimiesten omat pienet puuvarustukset, oli moni kartano linnoitettu ja joitakin rälssimiesten suvuille ikimuistoisista ajoista kuuluneita linnavuoria käytössä jatkossakin.

© all copyrights WarusSeppäin Kilta 2017. Design +marcvs:me:fecit+